Viime viikolla, ennen tämän viikon istuntotaukoa, käsittelimme kiireellä talousvaikeuksissa olevan islantilaispankin Kaupthingin suomalaisasiakkaiden talletusten kohtaloa. Minua on tässä kovasti mietityttänyt moraalinen opetus siinä, että kaikille Kaupthingin huikeita korkoja hamuaville ollaan nyt maksamassa koko summa korkoineen eikä riskin ottajille jätetä mitään vastuuta.

Kaupthing ja muut islantilaispankithan tulivat Suomen pankkimarkkinoille kilpailemaan poikkeuksellisen korkeilla korkolupauksilla. Nyt sitten pankki on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja näiden kanssa kilpailevien suomalaispankkien pitää astua hätiin, vaikkakin heidän on tarkoitus saada rahat myöhemmin takaisin Kaupthingin antamien yrityslainojen vähitellen erääntyessä, ja Suomen valtio takaa tämän takaisinmaksun oikeudellisten riskien varalta. Eli jos Kaupthing tekee konkurssin ja velkojat silloin perivät takaisin Suomessa ulosmaksettuja rahoja, niin valtio hoitaa tämän osuuden korkeintaan ulos maksettuun määrään, eli 115 miljoonaan asti.

Islantilaispankkien korkeista koroista ja vakavaraisuudesta kirjoiteltiin paljon, ja yleensä ottaen korkeisiin tuotto-odotuksiin liittyy aina myös korkeampi riski. Parasta mahdollista korkotuottoa pieniltä islantilaispankeilta hakevienkin olisi siten pitänyt ymmärtää, että näin isoon tuottoon liittyy riskejä. Inhimillisten tragedioiden välttämiseksi ymmärrän sen, että näiden tallettajien talletukset korvataan. Mutta sitä en ymmärrä, miksi myös nämä huippukorot korvataan. Millainen viesti annetaan, kun korkeat korotkin korvataan tilanteessa, jossa pankki ensin kilpailee aggressiivisilla korkotarjouksilla ja ajautuu sen jälkeen vakavaraisuuskriisiin?

Nyt opetus oli, että riskejä kannattaa ottaa, sillä voitot tulee, kävi miten tahansa. Että joku muu hoitaa voitot sinulle kotiin, vaikka epämääräinen pankki ei siihen pystyisikään. Ja samalla viesti on pankeille, että hoitakaa asianne miten tahansa, sillä muut pelastaa teidät, vaikka törttöilisitte kuinka.

Meillä on Suomessa säädetty talletussuoja, mihin asti ihmisten talletukset ovat taattuja hänen tileillään. Suoja on pankkikohtainen eli jos tilejä on useammissa pankeissa, koskee suoja kyseistä summaa joka pankissa. Tämä suoja on tähän asti ollut 25 000 euroon asti, mutta EU:n vaatimuksesta olemme nyt nostaneet sen 50 000 euroon. Tässä Kaupthingin tapauksessa valtio tukee kuitenkin järjestelyä, jolla tallettajat saavat romahtaneesta pankista kaikki rahansa ja alkuperäisen esityksen mukaan myös korkeine korkoineen. Otin istuntosalissa aiheesta käydyssä keskustelussa esille tämän väärän viestin, mitä tämä päätös lähettäisi. Siellä tästä ideasta kiinnostui muun muassa Ben Zyskowicz.

Seuraavana päivänä keskustan Antti Rantakangas oli työstänyt tätä ideaa joidenkin kanssa ja niin saimme kuin saimmekin talousvaliokunnan lausuntoon ponnen, jossa vaadimme, että talletussuojarajan ylittävältä osalta tallettajille maksetaan vain heidän pääomansa takaisin eikä mitään korkoja. Tästä esityksestä, jonka ymmärtääkseni piti olla selvä kokoomuksellekin he kuitenkin villiintyivätkin yhdessä rkp:n edustajan kanssa. Monen kommervinkin jälkeen valiokuntamme kuitenkin päätyi äänestykisen jälkeen kannattamaan tätä esitystä eikä siihen kohtaan edes jätetty mitään eriävää mielipidettä.

Lausuntonaan talousvaliokunta esitti, että ehdotettu järjestely on valtion osalta eri ja siihen voidaan antaa suostumus, jos valtion takuu rajataan koskemaan vain asiakkaiden talletuspääomaa siltä osin kuin korvattava määrä muutoin ylittäisi maksuhetkellä voimassa olevan talletussuojan rajan. Asia ei sitten kuitenkaan edennyt näin vaan jarruja esityksellemme painoi joku taho niin voimakkasti, että mitään kohtuullistamisia korkoihin ei tullut. Tällaista politiikka valitettavasti usein on.