<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sain otsikokseni tämän Kylä taajamassa kun kävin tänään puhumassa Varsinais-Suomen kylätoimintapäivänä Somerolla Kultelan kylässä.

 

Tässä alla ajatuksiani puheeseen:

 

Yhteisöllisyydessä on voimaa

 

Yksi ennakkoluuloton kokeilu vanhustenhuollossa Varsinais-Suomessa oli poliittisen aktiivisuuteni alkuvuosilla esillä ollut idea siitä, että postinkantaja soittaa joka päivä ikäihmisen ovikelloa varmistaakseen kaiken olevan kunnossa. Jos yksin asuvalla ikäihmisellä oli ongelmia, niin postinkantaja tiedotti siitä vastuuhenkilölle. Tietenkin hän myös ilmoitti heti, ellei asukas avannut oveaan tai vastannut millään muulla lailla. En tiedä miksi tämä kokeilu ei edennyt. Oliko liian vaikeaa yhdistää postinkantamista ja tällaista sosiaalityötä? Oliko ongelma itse postinkantajilla tai ylempänä organisaatiossa?

 

Tavoitteemme pitäisi olla hyvinvoiva ja onnellinen Varsinais-Suomi, jossa kenenkään ei tarvitse kokea itsensä yksinäiseksi tai tarpeettomaksi. Kun yritämme innovoida tällaisia parannuksia palvelujen tuottamiseen, niin itse palvelujen käyttäjä tulisi olla ajatteluprosessin alkupäässä, ei loppupäässä. Valitettavasti usein edelleen aloitamme innovaatioiden kehittämisen keksimällä jonkun vempaimen, jolle sitten yritämme keksiä käyttötarpeita.

 

Samaan aikaan kun Turussa puhuttiin postinkantajan roolista vanhustenhuollossa, keskusteltiin myös television käyttömahdollisuuksista yksinasuvien ikäihmisten hoitajana. Television päällä olisi kamera, joka seuraisi kotonaan toimivaa ihmistä ja ruudun kautta hänelle sitten kerrottaisiin miten hänen pitäisi toimia lääkkeidensä ym. kanssa. En tiedä olenko oikeassa, mutta luulen että suurimpia tarpeitamme laumaeläiminä on oikea fyysinen kontakti muihin ihmisiin. Näitä tarpeita eivät mitkään hienot laitteet korvaa.

Samalla tiedämme, ettei meillä ole varaa maksaa siitä että kaikilla olisi seuraa. Tämä uus-yksinäisyys olisi poistettavissa uudella yhteisöllisyydellä. Me suomenruotsalaiset olemme tutkitusti onnellisimpia ja elämme pidempään, kiitos tiiviin yhteisöllisyytemme. Sukulaisia ei voi pakottaa olemaan yhdessä, mutta jokaiselle löytyy varmaan jokin kiinnostuksen kohde, jossa hän voi kokea yhteisöllisyyttä muiden kanssa. Sauvakävely-, avantouinti- ja kortinpeluuporukat ovat joitakin esimerkkejä tällaisista yhteisöistä, joissa kaikki jäsenet taatusti hyötyvät. Suomenruotsalaisten tyypillisin yhteisö taitaa olla kuoro tai Martat, ja vanhenevassa Suomessa eläkeläisjärjestöt voittavat suosiota jatkuvasti. Koska ihminen haluaa kokea olevansa tärkeä, niin hyväntekeväisyysjärjestöjen jäsenyys antaa erityisen paljon jäsenilleen.

Pitäisikö meidän siis pyrkiä löytämään jokaiselle ihmiselle ensisijaisesti jokin hänelle sopiva yhteisö ennen kuin kirjoitamme hänelle psyykelääkereseptejä?

 

Me etsimme nykyaikaisessa Suomessa herkästi ratkaisut tekniikasta tai lääketieteestä kun ihmisellä on ongelmia. Tämä insinöörimäinen ajattelutapa on tuonut maallemme paljon taloudellista hyötyä, mutta ihmisten hyvinvointipuolella meidän innovaatiointomme on mielestäni vielä aivan liian lukittunut olemassa olevien etujen puolustamiseen emmekä ole avoimia kehittämään ja etsimään uusia tapoja, joilla voisimme saada ihmisten elämää iloisemmaksi.

 

Farfar i skolan/Isoisä koulussa

 

Lapset tarvitsevat enemmän aikuiskontakteja, kuin mihin monilla on mahdollisuus. Lasten ja vanhempien yhteinen aika kotona vähenee ja isoisät ja isoäiditkin asuvat usein kaukana. Farfar i skolan on Folkhälsanin koordinoima suomenruotsalainen projekti, joka auttaa kouluja löytämään ja hyödyntämään sitä voimavaraa, mikä vanhoissa ihmisissä on. Koulussa opettajilla on kädet täynnä työtä yhä lisääntyvien työtehtävien ja isojen luokkien vuoksi. Sillä, että vanhempi ihminen ottaa osaa koulupäivään, ei ole vain se merkitys, että saadaan vuorovaikutusta yli sukupolvirajojen vaan yhtä tärkeää on toisen aikuisen läsnäolo luokassa, mikä puolestaan luo turvallisuutta lapsille. Oman poikani koulu on ensimmäisiä Suomessa, jossa tämä toiminta on alkanut. Nämä eläkkeellä olevat herrasmiehet myös vuolaasti kertovat miten heidänkin elämän laatunsa paranee, kun he ovat joka torstai koulussa mukana kertomassa omasta elämästään ja kuuntelemassa lasten ajatuksia. Heillä on aikaa istua luokan ulkopuolella sohvalla, kun oppilaat yksi kerrallaan tulevat lukemaan heille ääneen ja harjoittelevat näin lukemista. Tästä järjestelystä hyötyvät kaikki, niin koulu, oppilaat, vanhat herrat kuin yhteiskuntakin, jolle tämä ei maksa juuri mitään.

 

Olen seurannut läheltä varsinaissuomalaisten vanhempien perustaman Sateenkaarikoto ry:n tuottamia päivähoitopalveluita lapsille Turussa, Raisiossa ja Uudessakaupungissa. Yhteisö on matkan varrella tehnyt monia virheitä, mutta myös antanut monille perheille paljon parempaa elämänlaatua kuin mitä heillä olisi ollut ilman tätä toimintaa. Vuosien mittaan on järjestetty parisuhdekursseja vanhemmille, askartelukerhoja perheille päiväkodissa iltaisin ja paljon muuta yhteisöllistä toimintaa, joka on lisännyt me-henkeä asuinalueilla, joilla eri päiväkodit toimivat. Saadakseen inspiraatiota ja rakentavaa kritiikkiä päiväkodin toimintaan kehittämiseen kuului useita erilaisia projekteja yhdessä eri alan oppilaitosten kanssa. Tällainen rohkeus paljastaa omat heikkoutensa myös ulkopuolisille tahoille on pidemmän päälle suuri vahvuus kun halutaan tulla paremmiksi ja ehkäistä tulevia ongelmia. Jotta todellinen innovaatio olisi mahdollista, niin organisaation pitää uskaltaa paljastaa heikkoutensa ja altistua kritiikille! Olen itse joitakin vuosia sitten osallistunut aika aktiivisesti yhden Sateenkaarikoto ry:n päiväkodin toimintaan ja koin saavani olla mukana päiväkodin arjen pyörittämisessä aivan niin paljon kuin minulla vain oli aikaa. Tämä lisäsi luottamustani lasteni viihtymiseen ja tunsin myös tietäväni mitä päiväkodissa oikeasti tapahtui. Kun kokee olevansa osa yhteisöä, niin ei myöskään hätkähdä esiin tulevia ongelmia. Kun palvelunjärjestäjä yrittää peittää olemassa olevia ongelmia, niin asiakkaiden epäluulot ja pelot ovat paljon suurempia.

Sateenkaarikoto ry ja Raunistulan kaupunginosa yhdistyksen ansiosta asukkaat ovat oppineet tekemään yhdessä asioita. Sekä siivoustalkoot kun myös hauskat perheretket lisäävät hyvää kylä-henkeä keskellä kaupunkia.

 

Kansalaisjärjestöillä on ollut itsenäisen Suomen historian aikana poikkeuksellisen vahva rooli hyvinvointiyhteiskunnan tärkeiden palveluinnovaatioiden tekijänä. On välttämätöntä, että kunta voi halutessaan valita palveluntuottajaksi voittoa tavoittelemattomia yhdistyksiä. Kansalaisjärjestöjen mahdollisuuksia kehittää ja tuottaa palveluita on valitettavasti heikennetty myös ymmärtämättömillä verotuskäytännöillä, kun sosiaali- ja terveyspalveluja tuottavia järjestöjä on suoraan verohallinnossa verrattu urheiluseuroihin. Kansalaisjärjestön tuottamissa palveluissa yhdistyy parhaimmillaan ihmisten oma-aloitteisuus ja uudet toimintamallit Kuntalaisten osallistumismahdollisuuksia on kehitettävä. Kuntalaisten mahdollisuuksia osallistua asioiden valmisteluun on parannettava. Tätä edesauttaa entistä parempi tiedonsaanti, uudet osallistumisen muodot kaavakävelyineen ja palautejärjestelmien parantaminen. Turun Raunistulassa on esimerkiksi järjestetty kaavakävelyitä lapsille ja meidänkin nuorempi poikamme sai kutsun mukaan. Hän olikin ainoa perheestämme, joka kutsuttiin näin aktiivisesti mukaan vaikuttamaan. Me aikuiset saimme täyttää erilaisia kyselykaavakkeita, jotka olisivat olleet hänelle mahdottomia ymmärtää.

 

 

Professori Pekka Himanen lähestyy teoksessaan Suomalainen unelma – innovaatioraportti, luovuutta ja inhimillisen toiminnan motiiveja kehottamalla pohtimaan ”milloin olen itse jossain toiminnassa parhaimmillani” (s.115-119) ja hän löytää kysymykseen myös vastauksia. Yksi niistä on kuuluminen johonkin yhteisöön ja luottamuksen ilmapiiri sekä saatu kannustus ja tunnustus työstä.

Hän toteaa hyvin osuvasti (s.116), että yksi inhimillisen toiminnan kaikkein innostavimmista ja palkitsevimmista kokemuksista on se, kun ihminen voi toiminnassaan kokea kuuluvansa johonkin laajempaan yhteisöön, joka on innostunut samasta asiasta ja innostunut myös tämän henkilön mukanaolosta ja että hän voi tässä yhteisössä saada tunnustusta sille antamistaan panoksista. Juuri tällaista me-henkeä me löydämme parhaimmillaan kylätoiminnassa, oli sitten kyse oikeasta kylästä tai kaupunginosasta.

 Sama me-henki on myös lastemme jalkapallojoukkueissa tai isäni kuorossa. Yhteisöllisyys lisää elämäniloa ja taatusti myös tahtoa kehittää omia kykyjään kun voi avoimesti puhua mitä tahansa eikä tarvitse pelätä muiden reaktioita. Oikea "brain-storming" vaatii juuri tällaista joukkoon kuulumista, ja hullut ideat ja ajatukset voivat näin yhdessä hioutua timanteiksi, kun ne kerran on uskaltanut heittää pöytään. Yksi tällainen tietämäni yhteisö on Kultelan kyläyhdistys.