Kävin taannoin katsomassa Aurinkobaletin The Squaren, josta on vielä viimeinen esitys nyt lauantaina.

Esityksen alussa ajattelin, että tämähän olisi sopinut meidän lapsille, kun näyttömöllä rakenneltiin pahvilaatikoilla vähän samantyylisesti kuin meidän olohuoneen lattialla on välillä rakenneltu majoja tuoleista ja tyynyistä. Sitten meno muuttuikin rankemmaksi, ja viime aikaiset tapahtumat tematisoivat esitystä niin, että siitä tuli kovin surullinen mieli. Esityksessä kuvattiin mm. ihmissuhdepelejä ja väkivaltaa, ja mietin sen pohjalta viime aikojen tapahtumia. Teemat ulkopuolisuudesta ja muiden pilkasta tuntuivat liiankin ajankohtaisilta. Jokainen haluaa tietää, rakastaako kukaan minua. Esityksessä pyöriteltiin moneen otteeseen rubiikinkuutiota, ja se symboloikin hyvin monen eksyneen nuoren tai vähän vanhemmankin ihmisen tilannetta.

Käsiohjelmakin luonnehtii esitystä mm. näin: "The Squaren kollaasinomaiseen kerrontaan mahtuu monta näkökulmaa ihmisyydestä; toisaalla on lohduton kuva tyhjästä ihmisestä, jonka olemassaolo tapahtuu muiden ihmisten kustannuksella ja sosiaalinen kanssakäyminen on pelkkää toistoa ilman sisältöä, rituaaleja ilman sydäntä. Hetkellistä täyttymystä ja hyvää oloa seura vanha tuttu tyhjyys. Toisaalla näkyy ihminen, joka onkin paljon kompleksisempi kuin pinta ikinä antaa ymmärtää; jokaisen ilmeen tai yksinkertaisen toivomuksen takaa löytyykin suuri monimutkainen joukko ajatuksia, asioita ja tuntemuksia, kenties mielettömän upea luonne ja kaunis ihminen."

Toisella puoliajalla sai onneksi vähän nauraakin kekseliäiden videotehokeinojen ansiosta. Itse jäin kaipaamaan myös hieman enemmän itse tanssia, välillä kun tuntuu, että tässä tanssiteatterissa teatteripuoli on niskan päällä tanssipuolesta. Erityisesti Elina Raiskinmäen upeaa tanssia olisin katsonut mielelläni pidemmissäkin pätkissä :o).