clocks.jpeg?mii=1

Tällaisia ajatuksia ajankäytöstä kirjoitin äsken Vihreään Lankaan:

Aika on kultaa arvokkaampaa

Nuorimmainen aloitti jo esikoulun. Miten aika menikään näin nopeasti?

Miehelläni on sellainen teoria, että yhden vuoden pituus muuttuu iän myötä. Kaksivuotiaalle yksi vuosi on puolet elämästä ja 35-vuotiaalla se on 1/35 elämästä ja niin se vuosi vain lyhenee vuosi vuodelta… Ehkä siksi myös iän myötä arvostaa koko ajan aikaa enemmän. Hidas elämä tuntuu luksukselta. Parasta elämässä on sängyssä löhöily rakkaiden ihmisten kanssa ilman kiirettä mihinkään.

Tänä kesänä olen hukannut todella paljon aikaa tietokonepeli Sivilisaatio IV:ta pelaten yksin sekä kimpassa muiden kanssa. Miten voikaan olla näin hauskaa suunnitella ihanne-yhteiskuntaa, jossa kansalaiset ovat iloisia ja tyytyväisiä? Maailma on täynnä houkuttelevia aikaa vieviä toimintoja. Mutta onnellinen ihminen ei laske pakenevia minuutteja, vaan elää täysillä tässä ja nyt. Ikkunani ulkopuolella lapset tekevät juuri näin leikkiessään kirkonrottaa serkkujensa kanssa ja voin rauhassa nauttia siitä, ettei minua enää paljonkaan kaivata heidän päivänsä ohjelmoimiseen.

Viime aikana olemme antaneet sukulaisille joulu- ja syntymäpäivälahjoina myös yhteistä aikaa, ja lahjojen saajat ovat kiittäneet lämpimämmin kuin mistään muusta. Olemme tarjonneet heille yhteisiä ravintolahetkiä, taidekokemuksia, elokuva-iltoja y m. Itse olemme myös saaneet yhteisiä hemmottelupäiviä sukulaisten kanssa, joita ei luultavasti muuten olisi tullut vietetyksi. Tätä traditiota aiomme jatkaa…

Yhteiskuntamme arvokkaampia luonnonvaroja on ihmisten toisilleen antama aika. Toivon todellakin että aikuisilla päiväkodeissa, esikouluissa ja kouluissa on tarpeeksi aikaa jokaiselle lapselle. Maksaisin mielelläni enemmän veroja, jos voisin olla varma että ainakin osa rahasta menisi opettajien ja hoitajien palkkaamiseen.

Yhteisöllisyydellä voimme vähentää tarvetta palkatulle ajan antamiselle. Etenkin vanhenevien ihmisten mukana pitämisessä yhteisissä toiminnoissa on vielä paljon parannettavaa. Kun isoäiti kiikkustuolissaan keinutteli keskellä touhuavaa sukua, niin hän ei maksettua seuraa tarvinnut ja samalla hän piti silmällä lasten leikkejä. Luovuudella voimme varmaankin keksi monia uuden ajan tupia, joissa isoäiti voi hengailla mukana.

Kun aikaa vanheneville ja hitaammille ihmisille ei tunnu löytyvän, niin uusia palvelumuotoja syntyy. Eräs sukulaiseni käy pientä maksua vastaan säännöllisesti vierailuilla entuudestaan täysin vieraan rouvan luona. Hän tuo rouvan lempivoileipiä mukanaan ja heidän yhdessä viettämänsä hetket ovat jo venyneet paljon yli sen mitä maksajan kanssa on sovittu. Vaikka rouva tietää vieraan saavan pientä korvausta, niin hän kuitenkin kokee hänet parhaaksi ystäväkseen, mikä on vierailijallekin palkitsevaa.

Olisipa mukavaa jos tietokonepelin tavoin voisi suunnitella sellaisen yhteiskunnan, jossa kaikilla olisi aikaa toisilleen, eikä kukaan istuisi yksin pohtien pakenevia minuutteja…