Minulla on iskenyt joulujälkeinen melankolia, joka varmaan on seurausta vilkkaasta sosiaalisesta kanssakäymisestä sukulaisten ja ystävien kanssa ;o)

Tämä teksti on seurausta siitä:


Olisipa jokainen maailmaan syntynyt lapsi toivottu ja rakastettu. Jos lapsena saa sen rakkauden ja huolenpidon, jota ihminen kaipaa, niin sillä energialla tekee sitten paljon hyvää elämässään.
Yksikin hyvä pitkä ihmissuhde riittää lapselle, mutta ihanne on vanha sananlasku; että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä.
Yhteisöllisyys on häviävä luonnonvara rikkaissa länsimaissamme. Mutta voiko taloudellinen menestyksemme korvata yhteistä aikaa ja toinen toisistamme välittämistä?
Uskon, että eläisimme paljon onnellisimpana ja terveimpänä jos satsaisimme yhteisöllisyyteen paljon enemmän kuin tänään. Yhteiskuntaa pitäisi rakentaa niin ettää syntyy luonnollisia uusia kyliä myös kaupunkeihimme. Eri sukupolvien asumista lähellä toisiaan tulisi helpottaa ja uusia yhteisöjä rakentaa.

Etenkin yksinhuoltajilla ja pienten lasten vanhemmilla on tänään tilastojen mukaan usein erittäin tiukkaa taloudellisesti. Tämä taloudellinen huoli nakertaa vanhempien voimia ja heikentää heidän mahdollisuuttaan keskittyä lapsiinsa. Meidän tehtävä on vähentää näiden vanhempien taloudellista taakkaa ja samalla kaventaa lastenkin välillä kasvavaa eriarvoisuutta. Jos emme onnistu tässä tehtävässämme, vaan jatkamme nykyisen hallituksen linjoilla tulevaisuutemme ei ole niin valoisa kuin näin rikkaassa maassa luulisi olevan...

Suomi on nyt rikkaampi kuin koskaan sotien jälkeen, mutta olemmeko kaikki onnellisempia kuin koskaan sotien jälkeen?

Ja voivatko kaikki lapsemme nyt paremmin kuin koskaan sotien jälkeen?

Valitettavasti hyvinvointimme jakantuu nyt epätasaisemmin kuin ennen ja suhteellinen köyhyys on kasvamassa. Pahoin pelkää, että Suomessa on monta lasta, jotka eivät ole niin onnellisia kuin he voisivat olla...