Den här kolumnen utkom idag i Vihreä Lanka:

Då vi lämnade -80 talet bakom oss och inledde 90-talet kände jag mig ganska alternativ då jag cyklade året runt och använde cykelhjälm. Ingen brydde sig då om att ploga eller sanda cykelvägarna på vintern. Många tittade undrande på mig då jag envist cyklade i snöslasket. Om jag någon gång glömde cykelhjälmen hemma, så ropade alkisarna åt mig: "Var är hjälmen?".

Idag stirrar ingen. Ingen ens märker mig då jag cyklar till tåget i min fina gröna hjälm. Idag är cykelvägarna fulla med vintercyklister. Nu är jag helt normal, ja helt vanlig.

Då jag i mitten av 90-talet första gången hörde om jordvärmepumpar av Satu Hassi och försökte ta reda på mera om dem kände jag mig väldigt alternativ. Redan i början av 2000-talet var jag inte alls alternativ längre då vi skaffade vår efterlängtade jordvärmepump. Nu är det mycket mera normalt än alternativt att villa ha en jordvärmepump.

Min nya dröm är en solpanel på taket och en vindmölla på gården. Jag vet inte ens om det är alternativt längre. Kanske tiden har kört förbi mig och jag är nu helt klart mera vanlig än alternativ.

Då jag första gången gick på gatan och delade ut grön propaganda som 18-åring fick jag höra de mest lustiga fördomar om oss gröna. Nu som 37-åring möter jag förvånansvärt litet fördomar. Tvärtom är de flesta väldigt positivt inställda. Vi är inte längre en så alternativ rörelse att majoriteten skulle ha svårt att smälta oss. Tvärtom är vi helt normala och trovärdiga.

Ibland funderar jag på hur mycket det är hela befolkningen som ändrats och blivit grönare eller är det vi som blivit tamare? Just nu tror jag mera på att det är hela befolkningen som sakta men säkert kommer fast oss, för jag har inte i varje fall märkbart ändrat på mina värderingar under dessa cirka 20 år.

I min första egna handgjorda valreklam från år 1991 stod det: bättre cykelvägar, mera spårtrafik, mera tid för varandra, ett rent hav, mindre skolklasser... Känns det bekant? Har något ändrats?

För första gången sedan tågspåren byggdes ut i Finland satsar nu regeringen mera pengar på spårtrafiksinvesteringar än på vägbyggen. Något håller alldeles tydligt på att hända. Vi är inte ensamma. Men hur länge håller den här trenden i sig?

Det är vår uppgift att se till att denna förändring som nu sker i samhället inte blir en kortvarig trend, utan en klar förändring mot ett hållbarare samhälle som vi stolt kan visa upp för våra barnbarn. Om inte klimatförändringen då redan gått så långt att vi inte längre kan vara stolta över något.

Tämä kolumnini julkaistiin Turkulaisessa eilen.

Turvaa taiteilijoille ja tutkijoille

Apurahoilla elävillä taiteilijoilla ja tutkijoilla ei ole sosiaaliturvaa. Tämä tosiasia oli huolenaiheenamme keskustelutilaisuudessa vuosi sitten. Apurahansaajille ei kerry eläkettä, ja raskaana ollessaan he putoavat minimiäitiyspäivärahalle. Enpä vuosi sitten tiennyt, miten nopeasti asiat lähtevät parempaan suuntaan uuden hallituksen myötä.

Apurahansaajille taataan vuoden 2009 alusta eläketurva, sairasvakuutusturva sekä lakisääteinen tapaturmaturva. Sinivihreä hallitus antaa nämä esitykset apurahansaajien sosiaaliturvasta kesään mennessä. Vihdoin apurahansaajakin saa luvan sairastua ja luvan perustaa perheen.

Apurahansaajien sosiaaliturva hoidetaan vastaisuudessa maatalousyrittäjien sosiaaliturvajärjestelmässä. Jatkossa apurahansaajat maksavat itse osan sosiaaliturvastaan, kuten muutkin sosiaaliturvaa saavat. Samalla nostetaan verottoman apurahan suuruutta, jotta uudistus ei pienentäisi ennestäänkin pienituloisten apurahansaajien nettotuloja.

Mutta korjattava ei lopu tähän. Viime vaalikaudella eduskunnan edessä luki mielenosoittajan kyltissä: "Taideopiskelija ei valmistu edes työttömäksi". Hirtehinen lause viittaa toiseen isoon epäkohtaan: taiteilijoiden ja tutkijoiden puutteelliseen työttömyysturvaan. Taiteilijat ja tutkijat tekevät usein töitä määräaikaisesti joko työsuhteessa tai - yhä useammin - apurahan turvin. Harva on niin onnekas, että siirtyy suoraan määräaikaisuudesta toiseen. Työttömäksi ilmoittautuessaan tutkijat ja taiteilijat sitten kohtaavat kirjavia ja usein epäoikeudenmukaisia käytäntöjä.

Tavallinen työvoimaviranomaisten tulkinta on ollut, että taiteilijoiden ja tutkijoiden on katsottu työllistyvän omassa työssään, vaikka rahoitus puuttuu. Tämä siitä huolimatta, että hakija olisi valmis ottamaan vastaan kokoaikatyötä ja hänellä olisi työttömyysturvalain edellyttämää työhistoriaa. Käytännöt ovat vaihdelleet alueittain, mikä on asettanut hakijat epätasa-arvoiseen asemaan.

Esimerkiksi lyhytaikainenkin apuraha väitöskirjatyöskentelyyn on usein evännyt oikeuden työttömyysturvaan, kunnes väitöskirja on valmis. Usein jopa apurahan hakeminen on tulkittu omassa työssä työllistymiseksi. Eihän työn hakemistakaan tulkita työllistymiseksi! Lisäksi usein on vaadittu jatko-opiskeluoikeuden keskeyttäminen. Tämä on vaadittu todistukseksi, ettei tutkimuksen jatkaminen olisi enää käytännössäkään mahdollista. Nämä käytännöt lähinnä hankaloittavat tutkijan työllistymistä omalle alalleen.

Työministeri Tarja Cronberg (vihr.) on valmistelemassa apurahansaajien työttömyysturvasta lakimuutosta sekä yhtenäistä ohjeistoa työvoimaviranomaisille. Esitykset tuodaan apurahansaajien sosiaaliturvauudistuksen yhteydessä. Tarkoitus on mahdollistaa joustava siirtyminen apurahojen, työsuhteiden ja työttömyyskausien välillä.

Parhaiten nämä ongelmat ratkaisisi kuitenkin perustulo. Nykyinen sosiaaliturvamme on rakennettu maailmaan, jossa ihmiset olivat joko vakituisessa, kokopäiväisessä työsuhteessa tai työttöminä. Nykymaailmassa yhä useampi sijoittuu jonnekin näiden väliin. Siksi sinivihreällä hallituksella on käynnissä suurhanke sosiaaliturvan uudistamiseksi. Muutoksia odotellessa on kuitenkin tärkeää parsia nykyisen tilkkutäkin aukkoja.

Janina Andersson
kansanedustaja (vihr.)

Alla oleva kolumnini julkaistiin uusimmassa Painonvartijat-lehden numerossa 2/2008, joka ilmestyi helmikuun lopulla.

Elämänlaatua luomusta ja yhteisöllisyydestä

Odottaessani esikoistamme suurimpia huolenaiheitani oli, miten hän saisi terveellistä ruokaa säännöllisinä ruoka-aikoina. Olin nimittäin aika huono huolehtimaan omasta syömisestäni ja innostuessani jostain unohdin helposti lämpimän aterian tärkeyden. Suureksi onnekseni pelkoni eivät toteutuneet, vaan meillä on päinvastoin nykyään oikein hyvät ruokatottumukset. Tämä ei kuitenkaan ole minun ansiotani, vaan saan kiittää sukulaisiani, jotka asuvat lähellämme. Naapurissani asuva siskoni rakastaa ruoanlaittoa, ja perheemme onkin vuosia syönyt iltaisin hänen laittamaansa ruokaa. Hän ei suostu käyttämään mitään eineksiä ja tekee ranskanperunatkin itse. Viime aikoina tosin olemme harvemmin syöneet ranskanperunoita, sillä siskoni on liittynyt Painonvartijoihin, ja laihduttanut jo useita kiloja.

Siskoni myös pyörittää luomupiiriä, joten suurin osa perheemme käyttämistä raaka-aineista on luomua. Luomupiirin tuotevalikoima on kauppoja paljon laajempi ja hintakin on huokeampi, kun kaupan välityskulut eivät näy laskussa. Toivoisin, että kaikilla suomalaisilla olisi mahdollisuus tällaiseen ylellisyyteen, jossa tiivis vuorovaikutus tuottajien ja kuluttajien välillä lisää elämänlaatua. Erityisesti äitinä olen turvallisin mielin, koska luomuruoan suosimisen seurauksena torjunta-ainejäämät vähenevät ravinnosta ja juomavedestä. Haluan myös minimoida elintapojeni ympäristökuormitusta sekä tuotantoeläinten kärsimystä.

Parasta yhteisessä ruokahetkessämme on kuitenkin yhteisöllisyys. Ruokahetkeemme osallistuu peräti kolme sukupolvea. Vanha sanontakin kuuluu, että lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Sitä parempi mitä enemmän lapsilla on erilaisia nais- ja miesesimerkkejä, joiden pohjalta rakentaa omaa identiteettiään. Ruokahetkemme on tilanne, jossa kaikki saavat kertoa päivän tapahtumista, jakaa iloja ja suruja. Helpottaa oloa, kun pahasta mielestä saa puhua vapaasti pelkäämättä nolatuksi tulemista. Erityisen vapauttavaa on jakaa päivän aikana tapahtuneet mokat luotetussa yhteisössä ja nauraa niille yhdessä.

Myös yhdessä liikkuminen lisää elämäniloa. Miehet ovat usein tässä paremmassa asemassa, sillä miehille on tarjolla paljon enemmän mahdollisuuksia yhteisliikuntaan. Meidän naisten täytyy käyttää vähän kekseliäisyyttä. Itse pelaan kerran viikossa leikkimielistä jalkapalloa poikani joukkueen pelaajien ja vanhempien kanssa. Samalla tutustun lapseni kavereihin ja heidän vanhempiinsa luontevalla tavalla. Sitten vanhempana toivon löytäväni mukavan kävelyporukan.

Tutkimuksissa on todettu, että onnellisuus lisää terveyttä ja korreloi pidemmän eliniän kanssa. Viime vuosina onkin tutkittu paljon sitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Tutkimuksien yhteinen nimittäjä on, että tavara ei tee ihmisiä onnelliseksi, vaan toiset ihmiset. Siksi on nurinkurista, että ihmiset raatavat yhä pidempiä työpäiviä silloinkin, kun se ei ole taloudellisesti välttämätöntä. Monet olisivat onnellisempia, jos he työskentelisivät ja kuluttaisivat vähemmän, mutta vastapainoksi voisivat viettää enemmän aikaa läheisten kanssa.

Janina Andersson
Vihreä, pyöräilevä kansanedustaja ja nappulajalkapallohullu, joka rakastaa puhdasta vettä.

Minulla on alla oleva kirjoitus Turun Sanomien kirjoittajavieraana tänään. Sivusin teemaa myös Turun radion kansanedustajahaastattelussa viime viikolla. Sen voi kuunnella täällä.

Kirjoittajavieras: Myötätuulta ratahankkeille

Janina Andersson

Päätökset liikennehankkeista ovat aina yhtä isoja vääntöjä eduskunnassa. Aitoja tarpeita on aina enemmän kuin, mitä pystytään toteuttamaan. Sinivihreä hallitus sopi äskettäin valtiontalouden kehyksien yhteydessä seuraavien vuosien suurista liikenneinvestoinneista. Hallitus tuo eduskunnan päätettäväksi enemmän liikennehankkeita kuin koskaan aiemmin.

Erityisen merkityksellistä päätöksessä oli määrärahojen jakautuminen tie- ja ratahankkeiden kesken. Päätöksessä näkyy hallituksen ilmastomyönteinen linja: ratahankkeille myönnettiin rahoitusta enemmän kuin tiehankkeille. Vastaavaa on ehkä nähty viimeksi silloin, kun rataverkkoa vasta rakennettiin reilut sata vuotta sitten. Yleensä tiehankkeet ovat painottuneet liikennepäätöksissä.

Suuria ratahankkeita nytkähti nyt liikkeelle: pääkaupunkiseudun kehärata ja länsimetro sekä Pohjanmaan rata. Lisäksi päätettiin suurten kaupunkiseutujen joukkoliikennetuen rahoituksesta, mikä tulee hyödyttämään myös Turun seutua. Maankäytön suunnittelussa varaukset laitettiin myös Turku-Helsinki-oikoradalle (ELSA-rata) ja Turun seudun raideliikennehankkeille. Valitettavasti nämä eivät edenneet tätä pidemmälle, sillä olisin kovasti halunnut nähdä esimerkiksi Turun pikaraitiotien toteutettavien listalla. Pirkanmaa sen sijaan sai viime hetkellä kehyksiin päätöksen taajamajunahankkeesta, mutta Varsinais-Suomi jäi nuolemaan näppejään.

En voi olla miettimättä, miten tähän vaikuttaa Varsinais-Suomen edunvalvonnan keskittyminen tiehankkeisiin. Varsinais-Suomen toivelistalla tiehankkeet menevät ratahankkeiden edelle. Kun sama toistuu vuodesta toiseen, jäävät ratahankkeet aina tiehankkeiden jalkoihin.

Suomella on nyt ennennäkemättömän positiivisesti ratahankkeisiin suhtautuva hallitus. Nyt olisi aika muuttaa painopistettä ratahankkeiden suuntaan myös Varsinais-Suomessa. Alueen kansanedustajilla olisi tukevampi selkänoja ajaa ratahankkeita, jos myös Varsinais-Suomi asettaisi ratahankkeet rohkeasti tavoitelistan kärkeen.

Oman toivelistani kärjessä on ratahankkeita: pikaraitiotiehankkeen lisäksi erityisesti maakunnalliset paikallisjunat sekä pidemmän aikavälin haaveena ELSA-rata. Ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja alueellisen edunvalvonnan kannalta toivon myös Varsinais-Suomelta linjamuutosta.

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.

Uusimmassa Unicefin lehdessä on alla oleva haastatteluni:

Kansanedustaja Janina Andersson:
Suomen ajettava rohkeasti naisten ja tyttöjen oikeuksia

Teksti: Riitta Saarinen
Kuvat: Patrik Lindström

Janina Andersson kiinnostui kehityskysymyksistä jo lapsena, kun hän katseli keittiön seinällä olevaa jättiläismäistä maailmankarttaa ja jutteli kotona asuneen chileläisen pakolaisen kanssa.

-Isäni oli laittanut keittiön karttaan erivärisiä merkkejä, jotka kertoivat maiden tilanteesta; köyhyydestä, kehitysavusta ja reilusta kaupasta. Kotona ei saarnattu, että pitäisi ajatella niin tai näin. Se ei toimi. Mutta olin utelias lapsi ja luin myös paljon, vaikka en tietenkään tajunnut asioita kuin vähitellen.

Näin kertoo vihreiden kansanedustaja Janina Andersson, 36, joka aloitti keväällä jo neljännen kautensa eduskunnassa.

- Meillä asui kotona Turussa 1970-luvulla myös chileläinen pakolainen, ja vaikka olin silloin hyvin pieni, on minulla muistikuvia hänen kertomuksistaan Chilestä. Se on vaikuttanut maailmankuvaani, kun läsnä on ollut joku oikea ihminen kertomassa. Tunteet jäävät vahvana pintaan.

Kehityskysymykset ovat aina kiinnostaneet Anderssonia, joka toimii nykyään muun muassa eduskunnan väestö- ja kehitystyöryhmän varapuheenjohtajana.

Naisten ja lasten asiat
syy lähteä politiikkaan

Väestö- ja kehitystyöryhmän puheenjohtaja Minna Sirnö luovutti keväällä Janina Anderssonin, Mari Kiviniemen ja Johanna Sumuvuoren kanssa pääministeri Matti Vanhaselle eurooppalaisten kansanedustajien vetoomuksen YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamisen puolesta.

Vetoomus on yhteinen vaatimus EU-maiden hallituksille ja Euroopan komissiolle pitää vuosituhattavoitteita ja seksuaaliterveyttä koskevat poliittiset sitoumukset. Vetoomuksen oli allekirjoittanut 172 kansanedustajaa ja europarlamentaarikkoa, joista 28 oli Suomen eduskunnasta ja Euroopan parlamentista.

-Väestö- ja kehitystyöryhmä perustettiin 1995, jolloin tulin eduskuntaan ja sain ensimmäinen lapseni, muistaa Andersson.

-Ryhmän päällimmäisenä tarkoituksena on ajaa yli puoluerajojen kehitysyhteistyömäärärahojen nostamista. Toisena tavoitteena on se, että Suomi olisi rohkea ja aloitteellinen seksuaaliterveyteen liittyvissä asioissa. 

Andersson kokee naisiin, lapsiin ja terveyteen liittyvät kysymykset hyvin tärkeiksi.

-Voi oikeastaan sanoa, että se oli perussyy lähteä mukaan politiikkaan ja liittyä myös eduskunnan väestö- ja kehitysryhmään. Jokaisella maailman lapsella pitäisi olla oikeus syntyä toivottuna, ajattelee Andersson.     

UNICEFin jeepeille
hurrattiin Etiopiassa

Anderssonin ajatteluun ovat vaikuttaneet paljon myös kehitysmaihin suuntautuneet matkat ja kansainväliset kokoukset, joissa on keskusteltu naisten asioista.

-Kävin viime vuonna opintomatkalla Etiopiassa, missä tutustuimme siihen, kuinka seksuaaliterveyteen liittyvät asiat ovat järjestetty maassa. Mukana oli kansanedustajia useista Euroopan maista, kertoo Andersson.

-Kun ajoimme eteläisessä Etiopiassa ja saavuimme kyliin, tunsimme olomme suorastaan kuninkaallisiksi, sillä kaikki hurrasivat nähdessään UNICEFin jeepit. Sairaanhoitajat jeeppeineen symboloivat ihmisille jotain sellaista, mitä rakastettu henkilö saa osakseen, kuvaa Andersson.

Kyseessä oli suuri rokotuskampanja, ja yhden sairaanhoitajan luo jonotti valtava määrä ihmisiä. Ulkona alkoi sataa rankasti, ja vieraat jatkoivat matkaa eteenpäin ennen kuin tiet muuttuivat mutavelliksi. Hoitaja jäi kylään jatkamaan työtään.

-Etiopialaiset sairaanhoitajat tekivät työtään tosi pienellä palkalla, ja silti he halusivat vielä auttaa niitä, jotka olivat heitä huonommassa asemassa. Jotkut jopa ostivat heikkokuntoisille aids-potilaille ruokaa omilla rahoillaan, mainitsee Andersson.

-Näin myös, että sairaanhoitaja pesi nuoren aidsiin sairastuneen 15-16-vuotiaan tytön hiuksia, kun tämä ei jaksanut. Kukaan muu ei huolehtinut tytöstä, joka oli onnessaan siitä, että joku kosketti ja välitti hänestä.

Perhe ja lapset ovat tärkeitä asioita Anderssonille, jota odottavat Turussa kotiin muusikkomies Kim Engblom sekä pojat Alec, 12, ja Aron, 7.

-Olen herkistynyt lasten myötä näille asioille vielä enemmän, vaikka olin kiinnostunut niistä jo aiemminkin. Tunne vain vahvistui. Lapsista pienetkin asiat voivat tuntua pelottavilta ja epämiellyttäviltä. Joissain oloissa lapset joutuvat kokemaan sellaisia kauheuksia, että voi vain kuvitella vanhempien epätoivon, sanoo Andersson. 

Matkoilta palaa kotiin
tunnemyllerryksessä

Andersson myöntää, että kehitysmaamatkoilta palaa kotiin aina melkoisessa tunnemyllerryksessä. Kun on tullut kotiin, on aika puhua ja kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan.

-Kun puhutaan miljoonista tai tuhansista ihmisistä, ei se herätä toimimaan samalla tavalla, kuin että on tavannut jonkun ihmisen henkilökohtaisesti ja kuullut tämän elämänkohtalosta. Silloin tajuaa myös eri tavalla ihmisten arkielämää, pohtii Andersson.   

-Joskus tuntuu tosin väärältä, että on itse osallistunut matkoille, koska itsellä on jo halua ajaa näitä asioita. Pitäisikö matkoille lähettää sellaisia, jotka eivät ole niin sitoutuneita ja innostuneita?  Matkoilla kyllä oppii paljon, ja ne antavat sydämeen paloa jatkaa työtä, pohtii Andersson.

Tarinaa Nokia-maan
sitkeistä naisista

-Olen kertonut paikallisille usein tarinaa Suomen historiasta ja kehityksestä ja vetänyt puhuessani mutkat aika suoraksi, jotta viesti menisi läpi. Olen kertonut, että Suomi on Nokia-maa – yleensä ihmiset tietävät Nokian kännykät – ja että meillä on naispresidentti, selvittää Andersson.
   
-Mutta kerron myös siitä, että Suomessa on oltu joskus todella köyhiä ja että meilläkin on ollut erilaisia poliittisia vaikeuksia ja ristiriitoja. Suomen kehitykseen on vaikuttanut paljon se, että kirkko on vaatinut niin naisilta kuin miehiltä lukutaitoa ennen kuin nämä saattoivat mennä naimisiin.

Anderson uskoo laajan koulutuksen johtaneen siihen, että koko kansan aivokapasiteetti on täydessä käytössä – vaikka luovan teknologian kehittämiseen.

-Ihmiset reagoivat yleensä tähän, koska se on niin konkreettista ja he ihailevat pientä, sitkeää maata. Tämä tarina herättää todella vahvaa vastakaikua.

Anderssonin mukaan suomalaisen naisen asemaan ovat vaikuttaneet myös sotavuodet, jolloin naisten oli otettava vastuulleen myös miesten tehtäviä. 

-Isoäitini aikana naisten koulutus ei ollut vielä mikään itsestäänselvyys, vaikka hänen äitinsä tuki ja kannusti kovasti tyttärensä opintoja. Myöhemmin isoäitini valmistui hammaslääkäriksi, ja omasta ammatista oli paljon hyötyä, kun hän jäi leskeksi hänen ensimmäisen miehensä kuoltua sodassa, kertoo Andersson.

-Siihen aikaan naisen asema määräytyi hyvin paljon miehen aseman mukaan. Isoäitiäni ärsytti kovasti se, että naiset kävivät kahvipöytään tietyssä järjestyksessä. Viimeisenä kahvia otti naimaton naisprofessori.   

Suhteellinen köyhyys
subjektiivinen juttu

-Nykyään suomalaisen naisen on vaikea ymmärtää, että naisen asema voi olla aivan erilainen jossain muualla. Meidän täytyy tehdä työtä naisten oikeuksien edistämiseksi, sanoo Andersson.

-Tyttöjen koulunkäyntiin voidaan vaikuttaa vaikka niinkin yksinkertaisella asialla, että sekä pojille ja tytöille rakennetaan kouluun omat vessat, joiden ovet voi lukita. Tämä on tullut matkoilla monta kertaa esiin, että tytöt arastelevat mennä kouluun, jos he eivät voi käydä rauhassa vessassa.

Kehitysmaiden köyhyys on kovin erilaista kuin suomalainen köyhyys, vaikka siitäkin puhutaan Suomessa tänä päivänä.

-Köyhyys on kovin suhteellista, sillä kehitysmaissa voidaan olla lähellä sitä rajaa, että ihminen elää tai kuolee. Se ei ole pois keneltäkään, jos apua annetaan myös sinne, toteaa Andersson.

Alla oleva kolumnini on tämän päivän Turkulaisessa.
--

Jalkapallo opettaa elämästä

Nuorempi poikani aloitti koulun tänä syksynä. Kun hain hänet ensimmäisenä päivänä kotiin iltapäiväkerhosta, löysin hänet keskeltä parinkymmenen pojan jalkapallomatsia. Kotimatkalla kysyin, miten monta pojista hän tunsi. Kuulemma vain muutaman, mutta vieraus ei estänyt kaikkia pitämästä hauskaa yhdessä. Siihen tarvittiin vain yksi pallo ja kaksi maalia.

Kun esikoispoikani aikoinaan aloitti koulun, luin tutkimuksesta, jonka mukaan joukkuepelejä harrastavat lapset sekä kiusaavat että tulevat kiusatuiksi keskivertoa vähemmän. Tutkimus oli alkusysäys perheemme jalkapalloharrastukselle, josta innostuimme niin, että se vie nykyään kaiken vapaa-aikamme.

Viimeinen suurempi ponnistus oli, kun perheemme oli kahden kuumimman hellepäivän ajan mukana pyörittämässä Åbo IFK:n jalkapallokoulua yli 30 lapselle kuusi tuntia päivässä. Näiden kahden päivän jälkeen arvostan taas entistä enemmän kaikkia päiväkodeissa ja kouluissa meidän kaikkia lapsia opettavia aikuisia. Työnne on todella tärkeää, vastuullista ja raskasta.

Jalkapallokoulussa huomasin ilokseni, että mukana oli myös useita tyttöjä. Joukkueessa toimiessa oppii tärkeitä elämäntaitoja, jotka eivät saisi jäädä poikien yksinoikeudeksi. Maalit tehdään yhdessä ja syöttö on vähintään yhtä tärkeä kuin maali. Toimivaa yhteispeliä tarvitaan kaikkialla, niin liike-elämässä, kotona kuin politiikassakin.
 
Professori Pekka Himanen kirjoittaa tänä vuonna julkaistussa kirjassaan Suomalainen unelma - innovaatioraportti rikastavasta yhteisöstä. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihminen sekä saa enemmän tuloksia aikaan että kokee toimintansa mielekkääksi. Himanen toteaa, että yksi inhimillisen toiminnan kaikkein innostavimmista ja palkitsevimmista kokemuksista onkin se, kun ihminen voi toiminnassaan kokea kuuluvansa johonkin laajempaan yhteisöön. Rikastavassa yhteisössä tärkeintä on reiluuden ja avoimuuden henki sekä oikeudenmukaiset pelisäännöt. Hyvässä yhteisössä ollaan kannustavia mutta myös puututaan heti asioihin, jotka ovat menossa väärään suuntaan.

Jalkapallojoukkueessa lapsi saa parhaimmillaan kokemuksen tällaisesta rikastavasta ja innostavasta yhteisöstä.

Tässä tänään Vihreässä langassa julkaistu kolumnini.

Aikaa luovuudelle

Osallistuin kesällä Suomen Pankin järjestämään seminaariin, jonka pääpuhuja oli Euroopan keskuspankin pääjohtaja Jean-Claude Trichet. Hän vertaili EU:ta ja USA:a mm. työn tuottavuuden ja yliopistojen rahoituksen suhteen. Professori Bengt Holmström (MIT) totesi, että tällä hetkellä EU häviää USA:lle ihmisten luovuudessa ja uskossa itseensä.

Kysyin, ovatkohan yliopistomme lisänneet työn tuottavuutta liikaa niin, että opiskelijamäärään nähden on liian vähän opetushenkilökuntaa. Massaluennoilla ja kirjoja yksin lukemalla ei synny aktiivista kommunikointia vaan passiivista vastaanottamista. Vieressäni istuva amerikkalainen professori sanoi, että USA:ssa hänen lastensa luennoilla on 5-10 opiskelijaa kerralla, joten keskusteleminen on intensiivistä.

Professori Matti Pohjola (HSE) vastasi, että hänen 300 opiskelijan kokoinen ryhmänsä keskustelee aktiivisesti netissä. Holmström vastasi, ettei mikään korvaa kasvokkain tapahtuvaa kommunikointia. Mielestäni keskustelussa saatu välitön palaute myös kasvattaa käsitystä omista kyvyistä ja vahvistaa itseluottamusta.

Tietenkin tässä on pitkälti kysymys rahasta, sillä pienryhmissä opettaminen on kallista. Mutta tämä kertoo myös asenteestamme siihen, miten tärkeää on kohdata jokainen opiskelija persoonana, jolla on omia ajatuksia. Meidän pitäisi pystyä antamaan opiskelijoille kokemus olla osa tiedemaailmaa eikä tulostavoitetta. Ihmisten mieli ja aivot ovat tärkein voimavaramme globalisaation kilpailussa.

Professori Pekka Himanen käsittelee luovuutta tänä vuonna julkaistussa kirjassaan Suomalainen unelma - innovaatioraportti. Himasen mukaan kaikki oppiminen lähtee kiinnostuneesta ihmettelystä, jossa ihminen alkaa kysyä uusia kysymyksiä. Onko opiskelijoilla nykyisessä opiskeluputkessa enää aikaa ihmetellä?

Himanen käsittelee raportissaan myös piilaakson luovuutta, jossa olennaista on epäonnistumisen salliva yrittäjäkulttuuri. Himanen toteaa, että epäonnistuminen on jopa meriitti, koska se osoittaa, että ihminen on uskaltanut yrittää jotain kunnianhimoista ja saanut epäonnistumisestaan arvokasta kokemusta. Luovuutta edistää turvallinen ja kannustava ilmapiiri, joka sallii myös epäonnistumisen. Mutta onko meidän opiskelijoilla edes aikaa epäonnistua? Onko aikaa miettiä, sovinko juuri tälle alalle tai saisiko sittenkin tuosta toisesta aiheesta paremman gradun?

Himasen mukaan luovuutta ruokkii myös kokemus siitä, että kuuluu johonkin laajempaan yhteisöön, joka on innostunut samasta asiasta. Itsekin olen huomannut tämän todeksi vihreässä yhteisössä. Monille juuri opiskelijayhteisö on ensimmäinen tällainen yhteisö ja tällä yhteisöllisyydellä on suuri merkitys.

Opiskelijat tarvitsevat lisää aikaa opintoihin ja yliopistot lisää opetusresursseja. Opintotuen on tarkoitus mahdollistaa opiskelijan keskittyminen opintoihin. Nyt sinivihreä hallitus on toteuttamassa kauan odotetun uudistuksen eli korottamassa opiskelijoiden opintorahaa 15 %. Se on vasta pieni askel, mutta askel oikeaan suuntaan.

Janina Andersson
kansanedustaja (vihr.)

Suomi hoitaa vanhuksensa muita Pohjoismaita huonommin.

Kirkon Sosiaalifoorumin siteeraamat tuoreet luvut ovat karmivia. Siinä missä muissa Pohjoismaissa yhdellä vanhusten hoitajalla on laitoksessa tai palveluasumisessa kuudesta kahdeksaan hoidettavaa päiväsaikaan, on suomalaisella hoitajalla viisitoista. Jotta tämä "tehokkuus" voisi toteutua, on Suomessa päädytty korvaamaan hoitajat psyykelääkkeillä, joita Suomessa annetaan muihin Pohjoismaihin verrattuna lähes kolminkertainen määrä.

Olen varma, että jokainen meistä haluaisi elämänsä loppuun asti tuntea ihmisen lämpimän kosketuksen ja katsoa hymyileviin silmiin, eivätkä mitkään psyykelääkkeet voi korvata aitoa ihmiskontaktia. Olen viime aikoina kuullut paljon valituksia siitä, että hoitajat vaihtuvat niin tiuhaan ja että heillä kaikilla on niin kiire, ettei hoidossa olevalla ihmisellä ehdi syntyä kunnon kontaktia kehenkään. Onko ihmisarvoista elämää, että ehkä viimeiset vuotensa makaa yksin ja odottaa, että jollakulla olisi edes pieni hetki aikaa pysähtyä ja todella ihmisenä kohdata toinen ihminen?

Suomalaiseen vanhustenhoitoon tarvitaan lisää työntekijöitä, mutta myös uutta yhteisöllistä ajattelua, jossa vanhuksia ei jätetä yksin. Yhteiskuntamme arvokkaampia luonnonvaroja on ihmisten toisilleen antama aika.

Kun aikaa vanheneville ja hitaammille ihmisille ei tunnu löytyvän, niin syntyy uusia palvelumuotoja. Eräs sukulaiseni käy pientä maksua vastaan säännöllisesti vierailuilla entuudestaan täysin vieraan rouvan luona. Hän tuo kahvia ja rouvan lempivoileipiä mukanaan ja heidän yhdessä viettämänsä hetket ovat jo venyneet paljon yli sen mitä maksajan kanssa on sovittu. Vaikka rouva tietää vieraan saavan pientä korvausta, niin hän kuitenkin kokee hänet parhaaksi ystäväkseen, mikä on vierailijallekin palkitsevaa.

Suurin osa meistä haluaisi asua mahdollisimman kauan omassa kodissaan. Monille on yllätys, että yksi yleisimmistä syistä siihen, että iäkäs ihminen joutuu laitoshoitoon ja pysyvästi pois kotoaan on voimien väheneminen jaloissa. On suurta tyhmyyttä, ettei vanhuksille tarjota riittävästi ulkoilu- ja kuntoutusmahdollisuuksia. Mahdollisuus yhteisiin sauvakävelylenkkeihin ja vaikkapa tuolijumppaan voi huomattavasti parantaa elämänlaatua vanhoilla päivillä.

Ollessani valtiovarainvaliokunnan sosiaali- ja työjaoston kanssa Tanskassa tutustumismatkalla, sain omin silmin nähdä kuinka siellä vanhenevaa ihmistä kohdellaan kunnioittavasti ja arvokkaasti, ja siellä hänellä on viimeiseen asti oikeus päättää omista

asioistaan.

Tanskassa lähiomaisella on oikeus palkalliseen vapaaseen, jos hän haluaa olla lähellä terminaalihoidossa olevaa omaistaan. Usein sairas ihminen jopa tervehtyy jonkin verran, kun omainen pysyy hänen luonaan. Riippumatta siitä, miten kauan tämä viimeinen vaihe kestää, omainen voi siis rauhassa keskittyä olemaan läsnä ja hänelle suodaan vielä kaksi viikkoa vapaata omaisen kuoleman jälkeenkin. Usein tanskalainen terminaalihoidossa oleva ihminen valitsee kotona kuolemisen. Omaisen lisäksi hänellä on oikeus siivousapuun ja sairaanhoitoon kotonaan. Kalliit kipulääkkeetkin hän saa kotiinsa ilmaiseksi, sillä olisivathan ne ilmaisia sairaalassakin. Sairaalasängynkin hän saa lainaksi jotta hoito kotona olisi helpompaa. Näin potilas ei ehkä saa tehokkainta mahdollista hoitoa, mutta hänen tsemääräämisoikeutensa säilyy loppuun asti.

Suomen taloudellinen tilanne ei ole muita Pohjoismaita huonompi. Ero vanhojen ihmisten kohtelussa johtuu poliittisista valinnoista. Vanhasen-Heinäluoman hallitus on pitänyt veronalennuksia tärkeämpinä kuin inhimillistä vanhustenhoitoa.

Julkisuudessa on käyty kuumaa keskustelua siitä, pitäisikö ruoan arvonlisäveroa alentaa. Samalla ollaan huolissaan suomalaisten terveydestä ja ruokailutottumuksista. Meidän tulisi syödä enemmän vihanneksia, marjoja ja hedelmiä ja tietenkin mielellään puhtaampaa ja ympäristöystävällisempää luomua. Moni kuluttaja kuitenkin empii luomutuotteiden ostamista niiden korkeamman hinnan takia.

Kuiva kesä tuntui niin tuottajan kuin kuluttajankin kukkarossa. Etenkin avomaan vihanneksista saatu pieni sato on näkynyt kasvisten hinnoissa. Esimerkiksi porkkanan hinta nousi vuodessa yli 50 prosenttia. Kaiken kaikkiaan vihannesten korkea hinta teki puolet elintarvikkeiden hintaindeksin noususta. Muiden elintarvikkeiden hinnat nousivat yleisesti vain hieman viime vuonna.

Suomalaiset luomuvihannekset ovat vihdoin lyöneet läpi kauppojen tiskeillä. Niiden tarjonta tukkukaupoille on kasvanut merkittävästi. Iloinen uutinen on se, että monet kauppiaat haluavat erottua halpaketjuista, joissa ratkaisevaa on vain hinta. On todennäköistä, että ainakin kaksi isoa markettia Pirkanmaalla siirtyy puhtaasti luomuvihanneksiin. Toivottavasti tällaisia edelläkävijöitä löytyisi myös Varsinais-Suomessa!

 Suomessa luomutuotteiden kulutus on kuitenkin kansainvälisesti verrattuna alhaisella tasolla, sillä niiden kulutus on kansainvälisesti huimassa kasvussa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomessa luomuvihanneksia kysytään vielä yli tarjonnan. Kuudessa vuodessa luonnonmukaisesti tuottavat kasvitarhat ovat nostaneet esimerkiksi tomaatin tuotantonsa yli nelinkertaiseksi, lähes 900 tonniin vuodessa. Se ei vielä riitä kaupoille. Muun muassa FinFoodilla on tavoite nostaa luomuvihannesten markkinaosuus noin 15 prosenttiin.

Ellei luomusalaattia joku erota muiden salaattien seassa ulkonäöstä, maistamalla sen tunnistaa varmasti. Luomusalaatti on tavallista makeampi. Sama selvä ero maussa on myös tomaateissa. Mutta tämä laatu vaatii paljon työtä. Näiden tuotteiden tuotantomäärä henkilöä kohden on noin kolmannes tavallisiin kasvihuoneisiin verrattuna. Tämä näkyy tietenkin myös hinnassa.

Siksi haluaisinkin ehdottaa, että luomuelintarvikkeiden ja kasviksien arvonlisäveroa alennettaisiin kokeilulailla. Samalla voitaisiin tutkia, siirtyykö ruoan arvonlisäveron alentaminen hintoihin. Sopiva arvonlisävero voisi olla nykyisen 17 prosentin sijaan 7 prosenttia.

Tällöin yleisesti normaalituotteita kalliimpien luomutuotteiden hinta laskisi vähintään normaalituotteiden tasolle.

Luomuruoan hinnanalennus parantaisi myös julkisten ruokaloiden mahdollisuuksia siirtyä

luomutuotteisiin. Julkisen luomukulutuksen lisääminen päiväkodeissa, kouluissa, vanhainkodeissa, sairaaloissa sekä muissa kuntien ruokaloissa edistäisi luomun kokonaiskulutusta ja tekisi luomutuotteet tutuimmiksi kuluttajille. Luomutuotteiden lisäksi tulisi suosia lähiruokaa. Luomu- ja lähiruoan osuuden kasvattaminen kuntien ruokaloissa lisäisi ympäristöystävällisempää luomukulutusta, tukisi alueen maataloutta ja tarjoaisi ruokailijoille maistuvaa ja turvallista luomu- ja lähiruokaa.

Oheinen kirjoitukseni on julkaistu Perheyritysten liiton Perheyritys-lehdessä.

Pikkusiskoni Ofelia

Minulla oli "pikkusisko" nimeltään Ofelia, hän oli äitini yritys joka syntyi aika pian minun jälkeeni. Välillä ihmettelen miten äidillä riitti voimia meille molemmille, etenkin avioeronsa jälkeen. Olenkin nukkunut kangaspakkojen päällä Ofelian takahuoneessa ja tehnyt läksyjäni kassakoneen vieressä. Varhain opin, että jos äiti oli vessassa, niin piti sanoa, että hän on käymässä varastossa. Rakastin myymistä, enkä koskaan unohda ylpeyden tunnettani kun 12-vuotiaana sain kertoa äidille, että olin yksin myynnyt liikkeen kalleimman leningin, muistaakseni 3998 markan hintaisen, josta tingin vain ne 8 markkaa.

Ofeliassa opin erilaisten ihmisten kanssa kommunikoimisen ja kaupanteon ihanuuden ja vaikeuden. Syvimmän laman aikana äitini joutui pitkän pinnistelyn jälkeen lopettamaan Ofelian. Tästä syystä en joutunut loppuun asti pohtimaan jatkanko äidin yrityksen pyörittämistä. Muistan joskus lapsena pohtineeni sitä ja olleeni hieman huolissani, koska en ollut varma halusinko välttämättä jatkaa äidin valitsemalla epävarmalla yrittäjän polulla.

Meillä ei siis ole enää perheyritystä, mutta perheen yhdessä ponnisteleminen ja toistemme auttaminen ja tukeminen on elämäni tärkeimpiä asioita. Perheyrityksessä tällainen yhteisöllisyys ja sydämellä johtaminen sekä työn tekeminen on erittäin tarpeellinen vastavoima nopeiden voittojen maailmassa.
Kun omistajalla on vain rahansa pelissä, hänen omistautumisensa firmalle ei ole mitään siihen verrattuna, että firma on tavallaan osa hänen perhettään. Ei rakasta perheenjäsentä noin vain myydä, vaikka nopeaa rahaa olisikin luvassa!

Toinen asia on sitten sukupolvenvaihdoksen ongelmat perintöveron suhteen. Mielestäni perijää, joka haluaa jatkaa yrityksen pitämistä pitäisi auttaa antamalla hänelle lykkäystä ja aikaa maksaa vähitellen pois perintöveronsa, mutta jos perijä kuitenkin haluaa myydä pois perheyrityksensä niin verot pitäisi maksaa heti.

Perintöveron alarajan nostamista vihreä eduskuntaryhmä onkin jo ehdottanut. Perintöveroa on välillä kutsuttu kateusveroksi, mutta en kuitenkaan ole valmis poistamaan lahja- ja perintöveroa kokonaan, sillä perintö- ja lahjaveron ennakoidaan tuottavan ensi vuonna noin 560 miljoonaa euroa. Se on iso summa rahaa, eikä ole helppo keksiä mistä muusta tuo summa kerättäisiin esimerkiksi verotuottoina. Puoli miljardia on suunnilleen kymmenen kertaa niin paljon kuin valtio käyttää vuodessa joukkoliikenteen palveluiden ostoon ja kehittämiseen. Summalla
palkkaisi myös jokaiseen maamme kuntaan melkein 30 uutta opettajaa.

Mutta kateus, jota usein tunnetaan yrittäjiä kohtaan on oikeasti ongelma. Sitä työmäärää ja vastuun taakkaa, jota yrittäjä joutuu kantamaan, ei varmasti kukaan säännöllistä ja edes jotenkin turvattua kuukausipalkkaa nauttiva ihminen ymmärrä. Yrittäjä kyllä tietää maksavansa veroja ja esimerkiksi tilinpidon oikea hoitaminen vaatii paljon.

Tuntuu siltä, että yrittäjä näyttää monien silmissä menestyvältä, energiseltä ja mukavaa elämää viettävältä, joka voi määrätä itse omat aikataulunsa ja tienaa suuria summia rahaa tekemättä juuri mitään. Äitinikin näytti erittäin hyvätuloiselta, kun yrityksen pitäminen oli kuitenkin taloudellisista syistä lopetettava. Yrittäjä on ihminen, joka ei halua olla eikä näyttää heikolta. Uskon, että juuri tämä ominaisuus aiheuttaa turhaa kateutta kanssaihmisissä.

Väitän kuitenkin, että tämän päivän Suomessa yrittäjiä myös ihaillaan, ainakin salaa. Lapsuudessani 70-luvulla näin ei ollut. Valitettavasti yksinhuoltaja-naisyrittäjällä on luultavasti nyky-yhteiskunnassa vielä vaikeampaa kuin äitini ollessa yrittäjä, ja siksi vihreä eduskuntaryhmä on yrittänyt kiinnittää erityishuomiota yhden vanhemman perheiden monenlaisiin toimeentulon ja pärjäämisen ongelmiin sekä epäkohtiin, ja toivon, että ne huomioitaisiin myös seuraavan hallituksen ohjelmassa. Yrittäjien sosiaaliturvaan tarvittaisiin myös pikaisia parannuksia, sillä yrittäjäkin voi saada lapsen ja yrittäjänkin lapsi voi joskus sairastella... Arkadianmäellä siis riittää töitä!

Att rädda Östersjön kräver mera politisk beslutsamhet än pengar. Därför ser jag inte på samma sätt ett prioriteringsproblem mellan satsningar på grundinkomsten och räddandet av Östersjön, som mellan att helt ta bort arvsskatten och samtidigt satsa på fattiga barnfamiljer.

Men mitt mål i politiken är inte att försöka vara besserwisser eller att söka konflikter. Därför har jag nu ett kompromissförslag till Stefan Wallin.

Grundinkomst, som vi vill kalla det, som Stefan kallar medborgarlön, är ett mål som vi kan försöka nå också via skattepolitiken. Ett steg mot grundinkomst kunde vara att den undre gränsen för statsskatten skulle höjas till 20 000 euro per år. Det här skulle kosta ca en miljard euro, som alltså borde samlas in på annat sätt. Förhoppningsvis skulle den här ändringen göra det mera lockande att ta emot små jobb och göra t ex köpande av service litet billigare.

Samtidigt borde kommunalskatten göras mera progressiv, genom att låta inkomster upp till 1 000 euro per månad bli helt skattefria. Förstås bör staten stå för den inkomstförminskning som det här skulle innebära för kommunerna.

Då vi nu debatterat arvsskatten här i ÅU, så skulle jag vilja föreslå, att man kunde få skjuta upp betalningen av arvsskatten i vissa fall. Då änkan har rätt att bo kvar i en lägenhet, som barnen ärvt är det t ex skäligt att barnen inte behöver betala arvsskatten genast.

Då det görs generationsskiften av företag kunde arvsskatten uppskjutas så, att arvtagaren kunde betala den så småningom av företagets vinster ända tills företaget eventuellt säljs.

Vidare kunde de som ärver via testamente flyttas från skatteklass III till skatteklass II. Dessutom borde arvsskattens undre gräns höjas från 3 400 euro till 10 000 euro.

I år beräknas arvs- och gåvoskatten inbringa ca 560 miljoner euro, som är 14 procent mera än förra året. Denna tillväxt beror på att vi håller på att bli både äldre och rikare i Finland. Speciellt bostädernas stigande priser har lett till större arv.

Mitt förslag till justering av arvsskatten skulle kosta ca 100 miljoner euro. I och med att arvens ekonomiska värde växer, så skulle helhetssumman som staten får ändå inte minska speciellt mycket. Om man däremot skulle skippa arvs- och gåvoskatten helt, så skulle vi inte få in en enda euro i vår gemensamma kassa.

Som jag tidigare argumenterat, så behöver vi verkligen skatteintäkter för att kunna råda bot på våra verkliga problem i samhället. Tudelningen av samhället, som nu håller på att ske, för med sig fattiga barnfamiljer, fattiga studerande och fattiga pensionärer. Vi behöver pengar för att råda bot på denna växande klyfta.

Vi behöver alltså hitta nya skatter, som helst också skulle styra vårt samhälle mot en mera ekologiskt hållbar utveckling. Den gröna skatteväxlingen har vi talat om så länge jag varit med. T o m regeringen skrev in den i sitt regeringsprogram, men regeringen har ändå i praktiken gjort precis tvärtom genom att stöda t ex användandet av torv mycket mera än användandet av verkligen förnyelsebar energi.

Ett annat sätt att få in lösa pengar är den s k windfall-skatten, som vi gröna redan länge har föreslagit. Med hjälp av den skulle bl a Fortums oförtjänta jättelika vinster beskattas.

Kun olin lapsi ja teini-ikäinen, joululahjojen antaminen oli minulle tärkeä asia. Annoin usein lapsena sellaisia lahjoja, joita olisin itsekin halunnut saada. Joskus tämä meni vähän liiankin pitkälle, kun esimerkiksi annoin äidilleni kylpyvaahtoa, vaikka olin ainoa, joka meillä kävi kylvyssä. Eli sain sillä tavalla itse käyttää hienoa lahjaani...

Teini-ikäisenä vastustin voimakkaasti turhaa kuluttamista ja materiaalin haaskaamista sekä eläinkokeita. Niinpä annoin sukulaisille lahjaksi säästölamppuja, ekologisia pesuaineita, Body Shopin tuotteita ja niin edelleen.

Lahjojani en suostunut paketoimaan lahjapaperiin, koska se oli mielestäni turhaa kuluttamista. Eräs mieleen jäänyt keksintöni on, että otin salaa poikaystäväni, nykyisen mieheni, farkut ja vein ne ompelijalle, joka teki housuihin hyvännäköisiä paikkoja. Sitten annoin ne hänelle takaisin joululahjana.

Viime vuosina olemme antaneet sukulaisille joululahjoina yhteistä aikaa ja lahjojen saajat ovat kiittäneet näistä lahjoistaan lämpimämmin kuin mistään muusta. Olemme tarjonneet heille muun muassa yhteisiä ravintolahetkiä, taidekokemuksia ja elokuva- sekä teatteri-iltoja. Itse olemme myös saaneet lahjaksi yhteisiä hemmottelupäiviä sukulaisten kanssa, mitä ei luultavasti muuten olisi tullut vietetyksi. Tätä traditiota aiomme jatkaa myös tulevana jouluna.

Yhteiskuntamme arvokkaimpia luonnonvaroja on ihmisten toisilleen antama aika, ja tämä luonnonvara uusiutuu sitä paremmin mitä enemmän sitä käyttää!

Senaste lördag blev jag mycket glad då jag läste två bra kolumner i ÅU skrivna av unga män, som jag känt sedan min studietid. Peter Nynäs funderingar kring vår narcissistiska kultur kändes väldigt träffande och jag kunde hålla med om varje ord i Stefan Wallins text om hur vi borde prioritera barnen och ungdomen.

Det enda som störde min njutning som läsare, var en fråga jag inte kommer undan... Vad prioriterar Stefan Wallin på riktigt, slopandet av arvsskatten eller satsande på de fattiga barnfamiljerna och studerandena?

Den bild jag hittills fått av sfp:s linje, är att slopande av arvs- och gåvoskatten samt fortsatt sänkande av inkomstskatten är de högst prioriterade målen och förmögenhetsskatten slopade ju regeringen redan. Enbart slopandet av arvs- och gåvoskatten beräknas utgöra ca 560 miljoner euro nästa år. Denna halva miljard är ungefär tio gånger så mycket pengar, som staten satsar per år på köpandet och utvecklandet av kollektivtrafik servicen. För denna summa kunde man alternativt anställa nästan 30 nya lärare i varje kommun i vårt land.

Nu skriver Wallin bl a om höjning av studiepenningen och ensamförsörjarnas ekonomiska stöd samt satsningar på skolor och dagisar så att grupperna hålls tillräckligt små. Jag hoppas verkligen att den här texten i lördagens ÅU, som är den nyaste jag läst av Wallin är den som stämmer, för då kan vi bra samarbeta för dessa mål i riksdagen. På lokal nivå har ju gröna och sfp i St Karins redan erfarenhet av samarbete i just skolfrågan.

Tyvärr kommer väl de starkaste lobbarna i samhället att i samband med regeringsförhandlingarna efter nästa val, att tala för en fortsatt sänkning av inkomstskatten och slopandet av arvsskatten. Då vi inte har råd med allting trevligt vi skulle vilja, så vad prioriterar du då? Skulle vi kunna enas om att inte prioritera sänkningen av inkomstskatten och enbart göra vissa små justeringar i arvsskatten, som nu känns orättvisa? Då skulle vi kanske ha råd med en verklig satsning på dem som har de sämst i vårt samhälle, nämligen ensamförsörjarna, småbarnsfamiljerna, studerandena och de pensionärer som får den lägsta pensionen.

Vi är nu rikare i Finland än någonsin, men tyvärr håller inkomstklyftorna mellan människorna på att växa. Om vi fortsätter att satsa på dem, som redan har det ekonomiskt bra, så är jag orolig för hur det kommer att gå med vårt trygga Finland…

Tällaisia ajatuksia ajankäytöstä kirjoitin äsken Vihreään Lankaan:

Aika on kultaa arvokkaampaa

Nuorimmainen aloitti jo esikoulun. Miten aika menikään näin nopeasti?

Miehelläni on sellainen teoria, että yhden vuoden pituus muuttuu iän myötä. Kaksivuotiaalle yksi vuosi on puolet elämästä ja 35-vuotiaalla se on 1/35 elämästä ja niin se vuosi vain lyhenee vuosi vuodelta… Ehkä siksi myös iän myötä arvostaa koko ajan aikaa enemmän. Hidas elämä tuntuu luksukselta. Parasta elämässä on sängyssä löhöily rakkaiden ihmisten kanssa ilman kiirettä mihinkään.

Tänä kesänä olen hukannut todella paljon aikaa tietokonepeli Sivilisaatio IV:ta pelaten yksin sekä kimpassa muiden kanssa. Miten voikaan olla näin hauskaa suunnitella ihanne-yhteiskuntaa, jossa kansalaiset ovat iloisia ja tyytyväisiä? Maailma on täynnä houkuttelevia aikaa vieviä toimintoja. Mutta onnellinen ihminen ei laske pakenevia minuutteja, vaan elää täysillä tässä ja nyt. Ikkunani ulkopuolella lapset tekevät juuri näin leikkiessään kirkonrottaa serkkujensa kanssa ja voin rauhassa nauttia siitä, ettei minua enää paljonkaan kaivata heidän päivänsä ohjelmoimiseen.

Viime aikana olemme antaneet sukulaisille joulu- ja syntymäpäivälahjoina myös yhteistä aikaa, ja lahjojen saajat ovat kiittäneet lämpimämmin kuin mistään muusta. Olemme tarjonneet heille yhteisiä ravintolahetkiä, taidekokemuksia, elokuva-iltoja y m. Itse olemme myös saaneet yhteisiä hemmottelupäiviä sukulaisten kanssa, joita ei luultavasti muuten olisi tullut vietetyksi. Tätä traditiota aiomme jatkaa…

Yhteiskuntamme arvokkaampia luonnonvaroja on ihmisten toisilleen antama aika. Toivon todellakin että aikuisilla päiväkodeissa, esikouluissa ja kouluissa on tarpeeksi aikaa jokaiselle lapselle. Maksaisin mielelläni enemmän veroja, jos voisin olla varma että ainakin osa rahasta menisi opettajien ja hoitajien palkkaamiseen.

Yhteisöllisyydellä voimme vähentää tarvetta palkatulle ajan antamiselle. Etenkin vanhenevien ihmisten mukana pitämisessä yhteisissä toiminnoissa on vielä paljon parannettavaa. Kun isoäiti kiikkustuolissaan keinutteli keskellä touhuavaa sukua, niin hän ei maksettua seuraa tarvinnut ja samalla hän piti silmällä lasten leikkejä. Luovuudella voimme varmaankin keksi monia uuden ajan tupia, joissa isoäiti voi hengailla mukana.

Kun aikaa vanheneville ja hitaammille ihmisille ei tunnu löytyvän, niin uusia palvelumuotoja syntyy. Eräs sukulaiseni käy pientä maksua vastaan säännöllisesti vierailuilla entuudestaan täysin vieraan rouvan luona. Hän tuo rouvan lempivoileipiä mukanaan ja heidän yhdessä viettämänsä hetket ovat jo venyneet paljon yli sen mitä maksajan kanssa on sovittu. Vaikka rouva tietää vieraan saavan pientä korvausta, niin hän kuitenkin kokee hänet parhaaksi ystäväkseen, mikä on vierailijallekin palkitsevaa.

Olisipa mukavaa jos tietokonepelin tavoin voisi suunnitella sellaisen yhteiskunnan, jossa kaikilla olisi aikaa toisilleen, eikä kukaan istuisi yksin pohtien pakenevia minuutteja…